Teksti: Markus Korri
Usein kuulee sanottavan, että luterilainen jumalanpalvelus on tylsä ja kaavoihin kangistunut. Ettei se puhuttele siellä kävijää. Tämä on mielestäni varsin ymmärrettävää. Ajattelen kuitenkin, ettei vika varsinaisesti ole jumalanpalveluksessa tai sen kaavassa, vaan siinä, ettei jumalanpalveluksen sisältöä ole usein oikein avattukaan. Näin on jokaisen asian kohdalla: jos en ymmärrä, en myöskään jaksa siitä paremmin perustaa.
Toisinaan kuulen myös näkökulmia siitä, että meidän liturginen jumalanpalveluksemme on vasta myöhäisemmän ajan tuote – se muotoutui vasta satoja vuosia Jeesuksen ja apostolien jälkeen. Miksi meidän pitäisi noudattaa jotakin tiettyä kaavaa ja kankeaa traditiota, koska se ei nouse Raamatusta. Korkeintaan vasta ensimmäisten vuosisatojen kristityiltä.
Entä mistä nousee luterilainen korostus siitä, että ehtoollisjumalanpalvelus, messu, on seurakunnan elämän keskus? Eikö messumme ole muotonsa puolesta ihmiskeksintöä, jolla ei ole varsinaista raamatullista lähtökohtaa? – jälkeenpäin päätettyjä muotoseikkoja, joita ei tarvittaisi.
Katsotaanpa näitä kysymyksiä hieman tarkemmin ja perusteita vastausten takana.
Kristillisen jumalanpalveluksen juuret juutalaisuudessa
Kun Jumala tuli Jeesuksessa ihmiseksi, hän osoitti omalla elämällään sen, mihin ihminen on kutsuttu. Hänet on kutsuttu Jumalan yhteyteen jo tässä ajassa. Niinpä Jeesus, kun hän kulki Galilean kaupungeissa, hän tapansa mukaan meni synagogaan. Jerusalemissa ollessaan hän meni temppeliin.
Jumalan huone, synagoga toisaalla ja temppeli Jerusalemissa, tarkoitti Jeesuksen ajan juutalaiselle liturgista palvontaa, uhritoimituksia rukousuhrein ja aineellisin uhrein, kirjoitusten lukua ja niiden opetusta – kaikkinensa se tarkoitti yhteyttä pyhän Jumalan kanssa on oppia hänestä.
Jo Jeesuksen ajan juutalaisuudessa oli vakiintunut synagogaliturgia, joka meille periytyy tämän päivän juutalaisuuteen asti. Tuota liturgiaa tarkastelemalla voimme vain hämmästellä sen yhteneväisyyttä meidän perinteemme jumalanpalvelusliturgian kanssa. Se alkaa alkusiunauksella, jossa ylennetään sydämet Jumalan puoleen ja kiitetään häntä. Tämän jälkeen seuraa Pyhä-hymni ja uskontunnustus. Uskontunnustusta seuraa rukousjakso, joka päättyy Herran siunaukseen, niin kutsuttuun Aaronin siunaukseen. Sitten luetaan Jumalan sanaa, ensin Tooraa, eli Mooseksen kirjoja, sitä seuraa Psalmilaulu. Tämän sanan lukemisen jälkeen seuraa Sanan selitys, toisin sanoen, saarna. Evankeliumien mukaan myös Jeesus saarnasi synagogissa. Tästä otettakoon esimerkkinä Luukkaan 4. luvun kohta, jossa Jeesus ollessaan Nasaretissa, meni tapansa mukaan sapattina synagogaan, jossa hänen noustessaan lukemaan hänelle ojennettiin kirjakäärö profeetta Jesajan mukaan. Sieltä hänen luettuaan Jeesus saarnasi: ”Tänään, teidän kuultenne, on tämä kirjoitus käynyt toteen.” (Luuk. 4:21) Lopuksi, tämän saarnan jälkeen synagogapalvelus päättyi loppuylistykseen.
Varmasti Jeesuksen aikaan oli niitä, joille synagogassa tai temppelissä käyminen oli pelkkä muodollisuus. Toisaalta evankeliumien mukaan Jeesuksellekin synagogassa käyminen oli tapa. Se, että jokin asia on tapa, ei vielä tarkoita sitä, että tapa ei olisi merkityksellinen. Onkin olemassa sanonta, että ”tapa varjelee”. Kirkossa käyminen tavan vuoksi on siitä hyvä tapa, ettei tarvitse aina erikseen miettiä, mikä fiilis lähtiessä on, että haluanko mennä vai en. Monta kertaa jättäisimme helposti tärkeän asian tekemättä, jos se ei kuuluisi luonnollisena osana päivä- tai viikkorytmiin.
Palaan vielä hieman vertaamaan Jeesuksen ajan jumalanpalveluskäytäntöjä kristillisen tradition käytäntöihin. On syytä huomioida, mitä varten synagogat olivat olemassa varsinaisen Jerusalemissa sijaitsevan uhritemppelin lisäksi. Kun juutalaiset elivät erossa temppelin välittömästä läheisyydestä, mahdollistivat eri puolille perustetut synagogat juutalaisille kultillisen, eli Jahven palvontaan keskittyvät toiminnan. Synagoga oli kuitenkin aina vähempiarvoinen kuin itse temppeli. Temppelissä sijaitsi kaikkeinpyhin, jota pidettiin Pyhän Jumalan todellinen asuinsijana ihmisten keskellä. Voitaisiinkin sanoa, että meidän niin kutsuttu sanajumalanpalveluksemme on perintöä synagogapalveluksen jatkumossa, kun taas messu, eli ehtoollisjumalanpalvelus, on tullut temppelin uhritoimituksen ja tuosta uhrista saatavan osallisuuden täydellistäjäksi. Tästä jatkan seuraavaksi.
Ehtoollinen – seurakunnan elämän keskus
Edellä tarkastelimme Jeesuksen ajan juutalaisuuteen ja sen jumalanpalveluskäytäntöihin. Jeesuksen aikaan juutalaisen hengellisen elämän keskuksessa oli temppelikultti, jonka kaikkeinpyhimmässä Jahve asui, ja jossa uhrattiin koko kansan syntien puolesta. Siellä myös vahvistettiin liitto Jahven ja Israelin kansan välillä.
Tuohon liittoon, jossa koko kansan puolesta uhrattiin ja elettiin liittosuhteessa Jumalan kanssa, tultiin ympärileikkauksen kautta. Ympärileikkauksessa oli liiton osallisuus, sitä seurasi temppelikultti sovitusuhreineen ja tuosta liitosta osallinen eli Jumalan lupausten toteutumisten toivossa. Nämä lupaukset koskivat Messias-kuningasta.
Jeesuksessa toteutuivat nuo lupaukset. Hänessä Jumala itse tuli ihmiseksi ja astui kuolemaan uhrina omiensa puolesta. Jeesukseen katsomalla voisimme tulla Jumalan lunastamiksi, koska Jeesus oli Hän, Jumala itse. Vain päivää ennen tämä ihmiseksi tullut Jumala oli asettanut ehtoollisen juutalaisella pääsiäisaterialla. Tuolla aterialla Jeesus viittasi liittoon, jonka Jumala oli kansansa kanssa Egyptissä tehnyt. Se olisi kuolemasta pelastava liitto.
Jumala itse, kutsuu tänään meitä hänen kuvaksi luotuja leivässä ja viinissä ottamaan vastaan sen sovitusuhrin, joka meidät on lunastanut takaisin hänen yhteyteen – hänen oman ruumiinsa ja verensä. Hän on leipä ja viini, meidän puolestamme annettu ja vuodatettu.
Kristuksen asettama ehtoollisateria on tarkoitettu ravinnoksi kaikille hänen kuolemaansa ja ylösnousemukseensa kastetuille. Se on ylösnousevien ravintoa, jolla Kristus palauttaa heidät muistelemaan kastetta, jolla hän kastetut kerran on vaatettanut. Ehtoollisessa kastetut saavat muistella rikkomuksiaan, mutta ennen kaikkea kuulla ja muistaa Jumalan vastauksen siihen: ”Sinun puolestasi annettu ja vuodatettu.”
Paavali osoittaa kirjoituksellaan ensimmäisen Korinttilaiskirjeen yhdennessätoista luvussa, että seurakunnan kokoontumisten tulisi olla oikeaa Herran aterian viettämistä (1. Kor. 11:20). Hän osoittaa näin, että ehtoollisen viettäminen on seurakunnan keskus. Siinä Kristus vahvistaa omalla ruumiillaan ja verellään oman kirkko-ruumiinsa jäseniä. Hän vahvistaa kirkkoaan yksilöinä, mutta ennen kaikkea kokonaisuutena. Näkökulma avautuu kokonaisuudesta yksilöön – ei toisin päin. Ilman kokonaisuutta ei voi olla yksittäistä jäsentä, koska Kristuksen kirkko on yksi, mutta siinä on monta jäsentä. Koska Kristuksen murrettu ruumis ja vuodatettu veri ovat osoitus hänen rakkaudestaan meitä kohtaan, niiden nauttiminen ravitsee ja vahvistaa hänen ruumiinsa jäseniä hänen rakkaudellaan. Ne yhdistävät saman ruumiin ja veren nauttivia ruumiin Päähän ja sitä kautta toisiin ruumiin jäseniin rakkaudessa. Koska Poika on yhtä Isän kanssa ja Henki lähtee Isästä Pojan kautta, Kristuksen ruumis ja veri yhdistää niiden nauttivat koko Kolminaisuuteen. Tämä Kolminaisuus on ennen kaikkea muuta rakkaus.
Ehtoollisyhteys onkin kautta kristillisen historian ollut mitä suurin ykseyden merkki. Kristus yhdistää omalla ruumiillaan ja verellään kaikki, jotka hänet nauttivat, ja kasvattaa ehtoollista yhdessä viettäviä keskinäisessä rakkaudessa. Kristillisessä perinteessä on kuitenkin jo varhain uskottu, ettei ehtoollisessa ole läsnä vain fyysisesti kokoontuva seurakunta. Ehtoollinen on pyhien yhteyttä Kristuksessa. Jo ikuisuudessa olevat pyhät ovat osa samaa pyhien yhteyttä, jonka osallisia mekin olemme. Yhteys ajallisen ja ikuisen välillä vahvistuu kerta toisensa jälkeen lihaksi tulleen Jumalan kautta, joka antaa meille ruumiinsa ja verensä. Ikuinen Jumala, joka tulee ajalliseen lihaan, yhdistää jokaisen hänet vastaanottavan ajallisuudessa ikuisuuteen.
Kristillisessä jumalanpalveluksessa tunnustamme ehtoollisen yhteydessä uskomme siihen, kuinka Kristus oman ruumiinsa ja verensä kautta yhdistää meidät jo ikuisuudessa olevien Jumalan pyhien kanssa yhdeksi hänessä. Meidän yhteytemme siis jo ikuisuudessa olevien Kristuksen ruumiin jäsenten kanssa vahvistuu Kristuksen oman ruumiin ja veren kautta ehtoollisen leivässä ja viinissä. Tähän sanaan tukeutuen voimme luottaa siihen, että jo ajasta ikuisuuteen siirtyneet rakkaamme Jeesuksessa Kristuksessa, ikuisuudessa jo olevina Jumalan pyhinä, ovat tuossa hetkessä läsnä. Meillä on Kristuksessa yhteys tällaisten edesmenneiden läheistemme kanssa jo tänä päivänä. Olemme samaa pyhien joukkoa heidän kanssaan. Itse vain olemme vielä ajallisuudessa odottamassa päivää, jolloin mekin, jo nyt ikuisuudesta osallisina, liitymme ikuisuuteen kokonaisesti.
Paavali toteaa, että oikeanlaisen ehtoollisen vieton puutteella on Korintin seurakunnassa ollut sairautta, jopa kuolemaa tuottavia vaikutuksia. Tämän Paavali on nähnyt Jumalan kurituksena, jottei seurakunta joutuisi vieläkin suurempaan ahdinkoon, vaan kääntyisi oikeanlaiseen ja kunnialliseen ehtoollisen viettoon. Paavalin mukaan ehtoollisen vietossa kyse on siis hyvin vakavasta asiasta. Tässä Paavalin opetuksessa keskeistä on ehtoollisen vieton erottaminen muusta syömisestä ja juomisesta. Siksi perinteisesti siunatut ehtoollisaineet onkin jo tuolloin apostolisella ajalla erotettu siunaamattomista. Siunaamattomina kyse on pelkästä leivästä ja viinistä, siunatut ehtoollisaineet ovat Kristuksen asetuksen mukaisesti hänen todellinen ruumiinsa ja verensä.
Jumalan kuolema onkin oleva kristittyjen julistuksen keskiössä ja sitä se on juuri ehtoollisen vietossa, niin kuin Paavali kirjoittaa:
Niin usein kuin te syötte tätä leipää ja juotte tästä maljasta, te siis julistatte Herran kuolemaa, siihen asti kun hän tulee.
– Kor. 11:26
Ehtoollisen viettäminen on siis Jumalan kuoleman julistamista. Sen kautta elämä on meille Kristus ja kuolema voitto. Kristillisen jumalanpalveluksen keskiössä on Kristus ruumiillisesti läsnä, hänen vuodatetussa veressään saamme maistaa uudistetun liiton osallisuuden. Näin kristillisessä jumalanpalveluksessa taivaan iankaikkisuus on laskeutuneena meidän keskellemme ihmiseksi tulleen Jumalan kautta.
Millainen oli luterilainen jumalanpalvelusuudistus?
Martti Lutherin aikana liikkui hyvin kapinahenkisiä uudistusliikkeitä. Heistä tunnetuimpia oli Lutherin professorikollega Wittenbergistä nimeltään Andreas Karlstadt. Joulupäivänä 1521 Karlstadt hämmensi wittenbergiläistä kirkkokansaa toimittaessaan joulumessun. Latinan sijasta hän toimitti messun keskeiset osat saksan kielellä. Hän jätti pois ehtoollisrukouksen, jakoi seurakuntalaisten käteen sekä ehtoollisleivät että viinin pelkän leivän sijaan. Lisäksi hän oli pukeutuneena liturgisten vaatteiden sijaan arkitakkiin.
Tämä saattaa matalakirkollisesta herätyskristitystä tuntua jopa oikealta suunnalta. Kuitenkin konteksti huomioiden asia ei ollut vähäpätöinen. Tilannetta seuraavat tapahtumat kuvaavat sitä, että homma meni pahasti poskelleen. Nimittäin, myöhemmin samana iltana kirkkoon tunkeutui rähinöitsijöitä, jotka häiritsivät perinteisesti vietettyjä messuja. Kaupunkiin alkoi tulla “profeettoja”, jotka väittivät hurmosnäyissään saaneen jumalallisia ilmestyksiä. Kirkoista hajotettiin sivualttareita, revittiin kuvia ja poltettiin piispan siunaama krismaöljy. Kuvainraaston ohella alettiin esittää kriittisiä näkemyksiä lapsikasteesta ja pappisvirasta.
Voimme huomata, että Karstadtin uudistusyritys avasi maaperän sekasorrolle. Luther oli näistä tapahtumista autuaan tietämätön ollessaan eristettynä Wartburgin linnaan kaukana Wittenbergistä. Tästä seurasikin reformaation sisäinen kriisi. Luther itse peruutti ensimmäisen luterilaisen jumalanpalvelusuudistuksen. Maaliskuun 6. päivä 1522 Luther palasi Wittenbergin kaupungin raadin hätäkutsusta, vaikka se oli valtakunnan kirouksen takia hengenvaarallista. Kolme päivää myöhemmin, paastonajan alkaessa, Luther nousi saarnastuoliin perinteisessä munkinasussa ja tonsuurissa. Jo asu sisälsi viestin. Luther halusi pitäytyä kirkon traditiossa.
Karlstadtin jyrkkä ohjelma oli traditiokielteinen. Sen mukaan kaikki, mitä ei ole Raamatussa erikseen käsketty, tulee poistaa. Pelkän leivän jakaminen on “syntiä”, kuvat on “revittävä kappaleiksi” ja urut, soitoo ja moniääninen laulu pitää “häätää teatteriin”. Vaikka Lutherkin tutki kriittisesti kirkon perinteitä, hänen ajatteluunsa sisältyi selvästi traditiomyönteisempi lataus. Vain se, mikä on ilmeisessä ristiriidassa Raamatun kanssa, tulee poistaa – sekin vähitellen ja hienovaraisesti. Muuhun voi liittyä vapaasti. Traditio humana, “inhimillinen traditio” ei ole välttämättä jotakin pahaa ja hylättävää, vaan siihen voidaan liittyä “kristillisen rakkauden ja yksimielisyyden tähden”.
Lutherin myönteinen suhtautuminen pyhiin kuviin, liturgiseen musiikkiin ja eleisiin on yhteydessä hänen luomisteologiaansa: kaikki, minkä Jumala on luonut on hyvää, kun sitä käytetään oikein. Lutherilla jumalanpalvelusteologia liittyy saumattomasti hänen ymmärrykseensä inkarnaatiosta, Jumalan lihaksi tulosta. Tähän liittyy Lutherilla Jumalan sanan teologia ja reaalipreesenssi, eli Jumalan todellinen läsnäolo. Lutherin mukaan jumalanpalveluksessa ”sana tulee lihaksi” yhtä konkreettisella tavalla kuin ensimmäisenä jouluna Jumalan syntyessä ihmiseksi.
Kolmiyhteinen Jumala tulee pelastavalla tavalla läsnä olevaksi messuun kokoontuneen seurakunnan keskelle. Tämä tapahtuu erityisesti Jumalan sanan kautta, jolla on kaksi muotoa: kuultu sana eli sanan julistus sekä näkyvä sana eli pyhät sakramentit. Sanan julistuksessa ja sakramenteissa ei siis ole kyse vain jumalallisista vaikutuksista tai energiasta, vaan itse Kristuksen todellisesta läsnäolosta (reaalipreesenssi). Julistetun sanan ja aineellisten merkkien kautta Pyhä Henki tekee Kristuksen läsnä olevaksi, synnyttää pelastavan uskon ja vahvistaa sitä.
Luterilainen reformaatio liittyi läntiseen perinteeseen (room. Kat.) jumalanpalvelustavoissa. Muu reformaatio hylkäsi katolisen messun. Näin ei käynyt luterilaisuudessa. Se vain puhdistettiin väärinkäytöksiltä. Luther korostaa liturgisen yhtenäisyyden merkitystä ja varoittaa pirstomasta yhteistä perinnettä. Lutherin mukaan oli huolestuttavaa, että messuissa Jumalan sana oli pitkälti vaimennettu. Siksi Luther lisäsi Raamatun luvun ja evankeliumin saarnan osuutta messukaavoihin.
Vuosina 1523 ja 1526 ilmestyi kaksi Lutherin muokkaamaa jumalanpalvelusjärjestystä, ensimmäinen latinaksi ja toinen saksaksi. Latinankielisellä messulla Luther halusi säilyttää latinan yleiskirkollisista, akateemisista ja musiikillisistä syistä. Latina oli tuohon aikaan yleinen kieli, jota ymmärrettiin ja käytettiin laajasti, jopa enemmän kuin meidän aikanamme englantia. Luther teki tässä uudistuksessa paljon uusia sävelmiä ja tekstejä, jotka sopisivat kansan ymmärrykseen. Hän käytti valtavasti huomiota liturgisen musiikin vahvistamiseen. Vaikka saksalainen messu oli rakenteeltaan karu, se oli musiikillisesti rikkaampi kuin moni nykyajan messu: kaikki liturgian osat laulettiin saarnaa ja sen jälkeistä kehotuspuhetta lukuun ottamatta.
Kansankielisellä musiikilla, niin virsillä kuin liturgisillakin vuorolauluilla on Lutherin ajatuksissa pedagoginen merkitys. Niissä ensinnäkin osallistettiin seurakuntaa uudella tavalla, seurakunnasta tuli messun subjekti, toteuttaja. Toiseksi, kansankieliset virret ja sävelmät opettivat uudella tavalla. Luther oli kuitenkin sen kannalla, että yhteinen muoto olisi kristittyjä yhdistävä tekijä ja muodon puolesta hän halusi tehdä messuun mahdollisimman vähän muutoksia.
Kirjallisuudesta saa joskus sen virheellisen kuvan, että luterilainen reformaatio loihti nämä elementit tyhjästä. Tosiasiassa yksikään näistä uudistuksista ei ollut varsinaisesti kokonaan uutta, sillä kysymyksessä oli jo olemassa olevien käytäntöjen luova soveltaminen ja vahvistaminen. Jo aiemmin monissa kirkoissa saarnattiin ja luettiin Raamatun tekstejä kansankielellä. Täysin virheellinen on se käsitys, että oppimattomalle kansalle saarnattiin latinaksi. On myös huomattava, että vaikka rukoukset luettiin pääosin latinaksi, se oli universaali kieli, jota opiskeltiin ja käytettiin koko Euroopassa – enemmän kuin englantia nykyisin.
Jumalanpalveluksen ja seurakunnan järjestys on tärkeä
Kristillinen jumalanpalvelus on hyvästä syystä muodollinen. Paavali painottaa muun muassa 1. Kor. 14 sitä, kuinka seurakunnassa kaiken tulee tapahtua hyvässä järjestyksessä ja arvokkaasti. Kun kristillinen seurakunta viettää jumalanpalvelusta, on tärkeää ottaa huomioon näkökulma, että kyseessä on kristillisen kirkon, toisin sanoen Kristuksen ruumiin kokous, jossa Jumala yhdistää kirkon itseensä ja kirkon jäsenet toinen toisiinsa rakkauden siteellä ja jossa Pyhä Henki varustaa seurakuntaansa hyvillä lahjoillaan.
Raamatun mukaan kristillisessä seurakunnassa järjestyksen ja muodon tarvitsee niin seurakunta kuin sen kokouksetkin. Kaikella ja kaikilla tulee siis olla oma paikkansa ja tehtävänsä seurakunnassa ja toisaalta käytännössä pysyttävä omalla paikallaan. Tällöin seurakunnan paimenen tehtävä on avainasemassa niin seurakunnan muodossa kuin kokouksessakin.
Jumala on täydellinen pyhyys mutta myös täydellinen rakkaus. Nämä ominaisuudet eivät ole vastakkaisia, vaan ne sulautuvat Jumalassa yhdeksi. Pyhyys tarkoittaa täydellistä puhtautta. Sen läsnäolossa vain todellinen, olemuksellinen puhtaus voi yhdistyä pyhyyteen. Jumala on siten yllätyksellinen ja ihmeellinen, että hän antaa meille itsensä. Hänen kasteessaan tulemme osallisiksi hänen kuolemastaan ja ylösnousemuksestaan. Meistä tulee olemuksellisen synnin poispyyhkimisen myötä Kristukseen sulautunut ruumis, jäseniä hänessä – kirkko. Tätä kirkkoa ja sen järjestystä johtamaan Jeesus asetti apostolin viran, joka periytyy erityisen pappeuden virkana meidän päiviimme asti.
Kristillinen jumalanpalvelus rakentui juutalaisen temppelipalveluksen pohjalle. Temppelipalvelus, jossa sovitusuhri uhrattiin, oli juutalaisen hengellisen elämän keskus. Jumalanpalveluksessamme on tänäkin päivänä pitkälle samoja elementtejä kuin oli Israelin temppelipalveluksessa. Jeesus meni temppeliin kohtaamaan Isän. Sitten hän ennusti: ”Hajottakaa tämä temppeli, niin minä saan sen nousemaan kolmessa päivässä.” (Joh. 2:19)
Vanha temppeli hajotettiin ja uusi sai alkunsa Golgatalla – Jeesuksen kuolinhetkenähän temppelin kaikkeinpyhin paljastui. Ihmiseksi tullut Jeesus Kristus on meidän temppelimme, jonka kohtaamme pyhässä jumalanpalveluksessa ja hänen itse asettamassaan ehtoollisessa. Kohtaamme Kristuksen todellisesti hänen murretussa ruumiissaan ja vuodatetussa veressään. Hänessä, uudessa temppelissä, me kohtaamme Isän. Jeesuksessa Kristuksessa me alamme kasvaa yhä syvenevään yhteyteen, kaltaisuuteen, Jumalan tahdon ja hänen rakkautensa kanssa.
Jumalanpalvelus on pyhä, koska Jumala toimii Henkensä kautta itse siinä jakaen Kristuksen ruumiin jäsenille lahjojaan. Jumalanpalvelukseen yhdistyvät enkelit ja iankaikkisuudessa jo olevat pyhät yhdessä vielä ajassa olevien ihmisten kanssa. Kristuksen ruumis yhdistää siis kaikki hänen omansa toisiinsa riippumatta ajasta ja paikasta. Ehtoollisessa ajallisuus yhdistyy ikuisuuteen arkisessa leipäpalasessa ja tilkkasessa viiniä. Jumalan pyhät yhdistyvät toisiinsa yhden Kristuksen kautta ehtoollisella. Kirkon ykseys Kristuksessa vahvistuu siis joka kerta ehtoollista vietettäessä. Siksi ehtoollinen on ennen kaikkea yhteysateria, koko Kristuksen ruumista varten. Ehtoollisjumalanpalveluksen tuleekin näin olla kirkon hengellisen elämän keskus.
Ehtoollisjumalanpalveluksessa eli messussa muoto kuljettaakin meitä kohti tätä yhteysateriaa Kristuksen ja toisten Kristuksen ruumiin jäsenten kanssa. Ehtoollinen on messun kliimaksi, huipentuma. Kuljemme sitä kohti Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimessä, meillä on yksi Jumala, joka on kolminainen. Lähestymme Herraamme Kristusta katuvaisina ja siksi tunnustamme aluksi hänelle syntimme. Jumala-yhteys onkin mahdollista kaikille katuville, jotka tarvitsevat Kristuksen sovitusta.
Kristuksen ruumiilla on avainten valta julistaa syntejä anteeksi ja sitoa katumattomat synteihinsä. Ruumis on Pyhän Hengen yhteyttä Kristuksen lunastetussa ruumiissa ja veressä. Hän vahvistaa meitä yhteisessä uskossamme. Meidät on kuitenkin ennen tätä yhdistetty Kristuksen sovituskuolemaan pyhässä kasteen sakramentissa. Kristillisen avioliiton kautta ruumis synnyttää uusia jäseniään, jotka tuodaan kasteessa liiton osallisuuteen. Pyhä Henki vahvistaa jäseniään uskossa ja Jumala-yhteyden kasvamisessa. Kristuksen ruumiilla on myös vastuu rukoilla ja tehdä töitä heikko-osaisten puolesta sekä nostaa heitä samaan arvoon parempiosaisten kanssa. Sairaita tämä ruumis tuo voideltaviksi Pyhällä Hengellä. Jumala vuodattaa heille Henkensä ja nostaa heidät. Kristuksen ruumiin yhteiseen uskoon saavat sen jäsenet painaa päänsä, jolloin he yhä uudestaan muistavat: tuon kirkon pää on itse Kristus. Hän johdattaa lampaansa viheriäisille niityille vetten ääreen. Siellä he saavat hänen jalkojensa juuressa ikuisen levon. Tuon levon turvin saamme poistua jumalanpalveluksesta kiittäen ja ylistäen Jumalaa hänen hyvistä teoistaan.
Jumalanpalveluksen osat nousevat suoraan Raamatusta
Kuten olemme edellä todenneet, Martti Luther piti tärkeänä jumalanpalveluskaavan pysyvyyttä. Hän näki tärkeänä, että kuka tahansa jumalanpalvelukseen tulija tunnistaa kristilliseksi ja yhteiseksi. Se on osa jatkumoa eli traditiota, joka on pysynyt oleellisilta osin samana aina varhaisen kirkon ajoista asti, mutta myös kun hän uudisti oman aikansa jumalanpalveluskaavaa, Luther piti tärkeänä, että kaikki tunnistivat jumalanpalveluksen katoliseksi jumalanpalvelukseksi, siis yhteiseksi maaperäksi kaikille kirkon jäsenille. Lutherhan teki uudistustaan katolisen kirkon sisällä ja halusikin pysyä siinä. Luther näki, että kirkko on yksi, jonka tulee pysyäkin yhtenä. Siksi jumalanpalvelusuudistuskin oli vain ikään kuin oikomishoitoa.
Jumalanpalveluksen osat nousevat kaikki joko suoraan tai välillisesti Raamatusta. Yhteinen kokoontuminen siunataan Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen, siis yhden kolminaisen Jumalan nimeen. Tätä seuraa tervehdys, jossa toivotamme toisillemme Herramme läsnäoloa. Aivan tässä jumalanpalveluksen aluksi on oleellista, miten lähestymme Jumalaa. Lähestymme häntä aina tunnustaen kaikki rikkomuksemme hänen tahtoaan vastaan. Jumalan tahto meitä kohtaan ei ole mielivaltainen, vaan hänen tahtonsa rikkominen rikkoo aina meidän ja Jumalamme välistä suhdetta ja usein myös meidän ja lähimmäistemme välistä suhdetta. Välien kunnossa pitämiseksi tunnustamme rikkomuksemme ripissä. Katuvalle Jumala vastaa aina täydellisellä absoluutiolla: hän julistaa meille ehdottoman ja kertakaikkisen synninpäästön, joka kattaa kaikki rikkomuksemme.
Onkin vain sopivaa, että tämän Jumalan vastauksen jälkeen kiitämme ja ylistämme Pyhää kolminaista Jumalaa hänen suurista teoistaan meitä kohtaan. Samaan aikaan suljemme itsemme Jumalan armon varaan, joka kantaa meitä tulevaisuuteen. Tämän takia laulamme kiitosvirren yhteydessä Herra, armahda. Samalla annamme Jumalalle kaiken kunnian, joka tuo meille rauhan arkeemme.
Kristillinen traditio elää Jumalan suuria tekoja todeksi kirkon elämässä. Siksi kirkkovuosi rakentuu Jumalan pelastustöiden ympärille. Näin kullekin pyhäpäivälle ja viikolle on oma pelastushistoriallinen teemansa. Seuraavaksi vuorossa olevien päivän rukouksen ja Raamatun tekstien kautta meitä johdatetaan pyhäpäivän aihetta tutkistelemaan. Tähän jaksoon kuuluu myös Jumalan sanan selitys, saarna, joka meille onkin tuttua jo synagogapalveluksesta.
Sanan julistusta seuraa uskontunnustus siihen uskoon, josta olemme juuri kuulleet. Kristillinen kirkko elää uskosta ja sen tunnustamisesta. Samalla se elää rukouksesta. Niinpä uskontunnustus kuin sitä seuraava esirukous yhteisten asioiden ja toistemme puolesta palvelee Paavalin galatalaiskirjeen ohjetta: ”Kantakaa toistenne taakkoja, niin täytätte Kristuksen lain.” (Gal. 6:2)
Jumalan sanan ääreltä kipuamme kohti huipentumaa, Kristuksen uhria eli ehtoollista. Yhteinen esirukous on osaltaan uhri, jonka seurakunta kantaa Kristukselle. Tuomme hänelle toistemme kuormat. Samalla tätä esirukousta seuraa uhrivirsi eli kolehti. Se on esirukoustemme vahvistus. Kannamme toistemme kuormia kolehtina niille, ketkä sitä tarvitsevat. Tässä meidän tulee muistaa rukous, että annamme siitä osamme, minkä olemme ensin Herralta lahjaksi saaneet. Me emme siis tässäkään kohtaa anna omastamme. Niin ilmestyskirjan kuin Filippiläiskirjeenkin mukaan pyhien rukoukset nousevat hyvältä tuoksuvana uhrina Jumalan eteen, suloisena, otollisena ja Jumalalle mieluisana.
Tähän Kristus vastaa meille uhraten itsensä ja lahjoittaen meille ruumiinsa ja verensä. Tämä uhriateria toimitetaan Kristuksen johdolla, jossa hänen omat ehtoollisen asetussanansa ja Isä meidän –rukouksensa ovat keskeisessä osassa. Tätä ateriaa vietämme kiittäen ja kunnioittaen kolmiyhteistä Jumalaa. Tässä hetkessä Kristuksen ruumis on konkreettisimmalla mahdollisella tavalla yksi, niin vain, kuin se voi tässä maailman ajassa olla ennen sen täydellistymistä kirkkaudessa. Tätä ateriaa seuraa loppuylistys.
Kristillinen jumalanpalvelus on Jumalan ylistystä ja yhteyttä sen todellisimmassa muodossaan. Arkemme hengellisyys elää tuosta juhlasta. Sen tehtävä onkin muistuttaa ja palauttaa meitä niiden lahjojen ja rukousten ääreen, jotka ovat jumalanpalveluksen osana. Toivon, että sinä voisit ammentaa näistä jumalanpalveluksemme lahjoista omaan elämääsi päivittäin sitä rikastuttaen ja johdattaen.